Kulttuuri ja matkailu

Mie löysin komeroita siivotessai 35 vuotta vanhan MEK:in julkaisun, joka käsittää kokonaisuuvessaan Imatralla vuonna 1979 pijetyn Kaakkois-Suomen kulttuurimatkailun seminaarin, ”Mitä kulttuuri tarjoaa matkailulle”, alustukset, loppupäätelmän ja asetetun työryhmän muistion. 

Alkuu on Kauko V. Niinisalo alustant aiheesta ”Kulttuurimatkailu – mitä se on?”  Määritelmii jälkee hää toteaa, et kulttuuritekijöil on aina olt matkailus iso merkitys.  Sit hää toteaa et Suomes on varsikii 60-luvult lähtiin puhuttu korostetusti matkailusta vaa talouvelliset kannalt ja painotettu matkailuu elinkeinona, mutta että nyt (siis vuonna 1979) pitäs entistä enemmä ruveta korostammaa matkailun sosiaalista, kasvatuksellista, sivistyksellistä, kansallista ja kansainvälistä aspektii, jossa kulttuurin merkitys on erityise korostunt.  No nyt jos muistellaa viime aikoi, ni kappas vaa, samal viisii haastetaa taas; kulttuurin merkitys pitäs matkailus huomioija enemmä.  Täs kohtaa minnuu meinas ruveta turhauttammaa!  Jos tätä assiita ei 35 vuojes ole pystytty hoitamaa, ni mite pitkä aika tähä pittää oikee käyttää?  Sanoja ja puhetta pijetää, mut se paljo puhuttu konkretia huutaa vieläkii vissii aika paljo poissaolollaa!  Vai piileekö se ongelman ydin tässä Niinisalon toteamuksessa: ”Kulttuurimatkailu vaatii jossakin määrässä syvällisempää paneutumista asioihin, mielenkiintoa ja harrastusta…”  Jos myö ei sitte lopultakkaa vaa kehata, vaa kokkeillaa, mist se aita olis mahollisimma matala.  Niinisalo jatkaa: ”On aika yllättävää, että monet suomalaiset suhtautuvat vähättelevästi omaan matkailutarjontaamme ja omiin matkailumahdollisuuksiimme ja että usealta suomalaiselta kotimaa jää jopa kokoelämäksi lähes tuntemattomaksi.”  Ja viel: ”Unohtaa ei sovi, että kulttuurin ohjaamisella matkailua palvelemaan on myös suuri taloudellinen vaikutus.  Vaikka saattaakin tuntua kovin arkipäiväiseltä, on todettava, että kulttuuri matkailun palveluksessa tuo tuloja ja juuri matkailun varassa voivat monet kulttuuripalvelukset elää.”

Toine alustaja on olt ylijohtaja Olavi Syrjänen.  Hää on omas puhheenvuorossaasa pohtint kulttuurimatkailun valtakunnallista merkitystä.  Hää luettelloo kulttuurikohteita, esihistoriallisii nähtävyyksii, kulttuurihistoriaa, ohjelmapalveluita, musiikkii, karjalaista perinnettä, arkkitehtuurii ja toteaapi lopuksi: ”Oleskelupaikkakunnalla voi olla mielenkiintoisia kulttuuritilaisuuksia, jotka voivat antaa mahdollisuuden tutustua paikkakunnan kehitykseen ja ihmisiin.  Ne täydentävät sopivalla tavalla matkailua.  Virkistymiseen kuuluu ruumiillisen levon ja ruumiin kunnon hoitamisen ohella tärkeänä ja keskeisenä asiana henkisen minän vahvistaminen ja kehittäminen.  Kulttuuri avartaa näkemyksiä ja auttaa ymmärtämään toisia ihmisiä ja uusia asioita.”

Sven Hirn on haastant ja niputtant seminaaris yhtee Imatran matkailuperinnettä hyvinkii ansiokkaast ja Veikko Talvi on pohdiskelt ”Kaakkois-Suomen historian tarjoamia mahdollisuuksia matkailulle”.  Hää on ihmetelt muun muas, mite eivät Kymenlaakso ja Etelä-Karjala ole kehittänneet mittää yhteistä teollisuushistorijjaa liittyvää matkailutuotetta tai –tuotteita, ku näil seuvuil kuitenkii teollsuus on olt aikoin saatos aika vahvas asemas kaikkine sen tuomine lisäilmiöinee.  Sammaa kohtalonyhteyttä hää on näht rajankäyntilöist aiheutuneista merkkilöistä; linnoituksista, salpalinjasta, kanavista.  Häne alustustaa lukiessain minnuu rupes huvittammaa!  Ei se alustus vaa se, et mie oon sillo tällö höyrynt justiisa samast asiasta: minkätähe myö ei tääl hyödynnetä ja tuotteisteta matkailullisest tätä linnotusten ketjuu!  Mie en siis oo olt mitenkää uuvistusmieline vaan ikkää ku tallant aika pitkält jälkijättösest täs assiis!  Mut siltikii, vielkii enemmä minnuu nyt ihmetyttää, jot minkätähe näitä asioita ei sittenkää ole sen enempää hyödynnetty, ku niistä on kuitenkii haastettu näköjää jo vuoskymmenii sitte?

Erityisen kiinnostava ja varmastikkii raikas puhheenvuoro on seminaaris olt edesmenneel kirjailija Hilja Valtosella.  Hää on puhunt aiheesta ”Eteläkarjalaisia tarinoita matkailun hyväksi”.  Nythä tää tarinoihen hyödyntämine on keksitty ikkää ku iha uutena ilmiönä ja tarinoihen tuotteistamisest puhutaa taas.  Onha siin uutta tietyst tuo tuotteistamis –sana.  Tässäpä nyt kuitekii muutama ote Hilja Valtosen alustuksesta: ”Entäs sitten, jos eri paikkakunnat yhteistuumin järjestäisivät kesäisin kuutostien varrella ”Viikko Karjalan tien varrella” –tempauksen.  Tai mikä nimi tempaukselle keksittäisiinkin, kunhan se olisi vetävä.  Kokeiltaisiin ensin yhdellä viikolla eli kerran kesässä. jos toimenpide onnistuisi niin sitten pari kolme viikkoa.  Jos kyllästyttäisi, pidettäisiin viikko vain joka toinen tai kolmas tai neljäs vuosi.” Sit hää luettelloo jo melkei toimivan systeemin, mite tälläne viikko voitaisii rakentaa, mis viettää mikäkii aika.  Ja sit hää toteaa: ”Myönnän, että suunnitelma on vaikea toteuttaa, jollei saada asiaan innostunutta johtajaa ja suunnittelijaa, joka saisi kunnat syttymään ja panemaan töpinäksi”.  ”Lyökää vain viisaat päänne yhteen ja pankaa töpinäksi!  Yrittänyttä ei laiteta!” hää päättää puhheenvuoroosa.

Seminaaris on käytetty monen monta ansiokasta puheenvuoroo mm. käsityöperinteen hyödyntämisestä, samoin ku paikallisperinteenkii.  Ruokaperinne ja –kulttuuri, linnoitukset, rakennukset, museot, taidepalvelut, luonto ja siihe liittyvä kulttuuriperinne, kaikkii on pohdiskeltu, makusteltu, pyöritelty ja avattu keskustelulle!  Sit hyö ovat vielä pohtineet, mite maakuntatasol voitaisii matkailuu kehittää, entä kuntatasol ja vielä jopa yhdistystasol.

Mahottoman perusteelline seminaari on siis 35 vuotta sitte Imatralla pijetty, kaikelt maholliselt kantilt asioita kerrottu, keskusteltu, tutkailtu ja pohdittu niihe kehittämistä edellee.

Miulle tul noita tekstilöitä lukiessa semmone, mite se nyt hienost sanotaa, déja vu –ilmiö; iha niiko mie oisin iha vastsillää olt seminaaris tai jossai muus tilaisuuves, jos haastettii melkei samoist asioist ja melkei samal viisiikii.  Sanoja ja käsitteitä ollaa vähä tietyst muutettu ihtiää hämätäksee, et niiko muka oltais viisaampii ko nuo aiemmat sukupolvet ovat näitä asioita pohtiessaa olleet.  Siithä mie rupesin miettimää, että mikähä on muuttunt 35 vuojessa?  Eipähä paljo mikkää. Eikä ainakaa se näköjää, et osattais ottaa oppii jo tehyst työst ja tehyist suunnitelmista vaa jokkaise, miunkii, pittää edelleenkii keksii sitä sammaa pyörää uuvelleen. 

Vaa aikain pohittuain mie tajusin, mikä on muuttunt: innostus ja tulevaisuuven usko.  Kylhä toki vieläkii innostuttaa asioihe kehittämisest, mut taustal taitaa usein olla kuitenkii semmone aatos, et eihä nää rahat riitä, eihä tähä löyvy kuitekaa käytännön tekijöitä, hankkee jälkee kaik unohettaa kuitenkii.  Kukkaa ei oikei ennää järjestä tälläsii seminaariloitakaa, kukkaa ei ota kehittämisen etteenpäin viemisest sen suurempaa vastuuta, eikä siihe taija oikee ennää miltää taholt löytyy säästöje kurimukses rahhaakaa. 

Mut kuulkaaha: meil on iha mahtava kotiseutu, tää koko Etelä-Karjala ja Kaakkois-Suomi!  Meil on hirviäst näytettävvää ja tarinoita kerrottavan!  Meil on ikiaikaset vieraanvarasuuven perinteet!  Meijä vanhemmat ovat osanneet ottaa vieraat vastaa ja toivottaa heijät aidost tervetulleeks ja nii osataa myökii.  Ei meijä tarvii tääl mittää hirmusii rakentaa vaa esitellää ylpiäst sitä, mitä meil jo on: kaunista luontoo, hienoi nähtävyyksii, korkiatasosta kulttuuritarjontaa, monipuolisii, kaikenlaisii tapahtummii.  Puhetta on piisant iha tarpeeks, nyt on kuulkaas meil se tekojen aika!  Kahotaaha, ku myö kaik yhes saahaa vieraat viihtymää silviisii, etteivät hyö kottiisa meinaa ennää kaivatakkaa!  Ollaa silviisii, niiko karjalaiset ossaavat olla parhaimmillaa: aitoi, välittömmii, ilosii, tulevaisuuvenuskosii, laulavii, leikkisii ja haastavaisii!

Ja nyt mie haastan teijät kaik: ilmottakkaaha miule, mikä on teijän mielest Etelä-Karjalas semmone assii, jonka työ haluaisitta esitellä vieraalle tai joho työ haluaisitta tutustuu?  Onks se jokkuu tapahtuma, taidelaitos, muu nähtävyys, luontokohde, näkymä, maisema, ilmapiiri, ruoka, tapa, tekeminen.....  Mie jään mielenkiinnol oottamaa, tullooks miule viestilöitä!

Eukko-Virve

Ruokolahti?

Tään päivän uutisii kuunnellessa juolahti mielee ajatus: oonks mie itsenäise Ruokolahen kunnan toiseks viimeine vai perätä iha vihov viimone Eukko?

Kuntaliitosta hyö suunnittelloot.  Nyt mie jo hetsillää pyyvän anteeksi, jos mie jottain loukkaan, mut miul tuli iha pakottava tarve pohtii tätä kuntaliitosassiita, iha kuntalaisena ja Eukkona.  Miul tällee kunnan toimijoihe ulkopuolisen ku on tult vähä kuva tästä Ruokolahen nykypäättäjiin meiningist, jot se on vähä semmosta ”vie sie, mie vikisen” –tyyppistä.  No, eihä siin mitä, yks karjalaine tyylihä se on sekkii!  Mut pitäs sitä nyt jottai selkärankaa olla ja ilmasta mielipitteitääsä, kyl mie äänestäjän sitä oottasin näiltä meijän luottamusmiehilt!  Virkamiehistö kanta taitaa olla jo vissii aika selvä.

Mie ymmärrän varsi hyvi, jot jos huonost männöö ja tulevaisuus näyttää vielkii huonommalle, ni kuntaliitos voipi olla siihen oikee mainio ratkasu! Mut mitä se ratkasoo?  Siirtääks se vaa ongelmii isomma organisaation ratkastavaks sen sijjaan, että ne ratkiaisiit liitokse myötä?  Kuntaliitoksii perustellaa muun muassa lähipalveluihe säilyttämisel.  Miul ois muutama kysymys: mitä lähipalveluita täs niiko tarkotettaa?  Mite niitä ois tarkotus säilyttää? Ja ennen kaikkee: kenen lähipalveluita ois tarkotus säilyttää? Näät, tää kuntaliitos ku ei taija sitä rahhaa lisätä; se pistää vaa kaikkii kilkut sammaa kassaa.  Mut niihä se pistää ne menotkii!  Ja ku virkamiehii ei vähennetä, ni pittää sitä jostai karsii!  Kunnis on karsittu jo se, mikä on pienen kunnan sisässä raatsittu.  Mut ko saahaa isompi päättäjätaho, joka on vielkii kauempana meist kuntalaisist, ni se raatsii taas karsii vähä enemmä.  Lähipalvelut taitaat säilyy ja jopa vahvistuukkii kaupunkilois, myö lähiöiks ja vielkii syrjäsemmiksi kyliksi muuttuvien pikkukuntiin edustajat menetettää ne vähätkii ja matkataa vielkii kauemmas ”lähipalveluihe” ääree.

Mite ihmees kukkaa ennää uskoo noihin ”jargoneihin”; kapulakielee, jol kuntaliitoksii puolustettaa?  Monen monta esimerkkii on, jot ne assiit, joilla kuntaliitokset on perusteltu ja pienet kunnat soviteltu rattaisii luppaamal säilyttää palvelut, ovat ajan olloon hävinneet ko tuhka tuulee ja siin on iha turha sit ennää ees vikistä.  Siin sit vaa männää ku hää viep, tää toine.

Takin kääntämine on nykyjää nii suosittuu, et nyt miekii käännän iha täs lauseessa takkiin ja taijan iha vaihtaakkii koko ulsterin mallii!  Jos nimittäi tätä kuntaliitosassiita kahtoo toisenlaisii linssilöihe läpi, ni voipha siin nähä jottai tulevan ylpeyvenkii aihetta!  Miepäs haastan: mie olin viime viikonloppuna eukkoilemassa Imatran Inkerin läksiäisis ja uuven virkaa-astujaisis ja ai että siel oli mukava tunnelma!  Väkkee oli Imatran Koskel ku pippoo, hyväntuulisii, nauravii naamoi, ei olt kellää nokka nyrpällää.  Miul tuli iha jotenkii kummasti semmone joukkoo kuulumise tunne!  Ja iha kerettiläisest mie siin ajattelin, että mikäs, mukavaha tämmöseen paikkakuntaa olis vaikka liittyykkii, ko tääl näin mukavast hauskaa pijetää, yhes ollaa ja haastetaa!  Ruokolahella ku ei ennää oikee ole mittää silläviisii vastaavaa, mikä kokoaisi väen mukaval taval viihtymää keskennää.  Voisha sitä siis iha olla osa Imatraakii, ruokolahtelaisuuttaa ja juuriaa kuitenkaa unohtamatta!  Ne on miusta edelleenkii kuitenkii tärkiät.  Ei sitä ”isien perintöö” pijä ihan nii vaa viskata pesuveen mukana ja aatella pelkästää ommaa ihtiää ja mukavuuttaa!  Ja siinhä se ois tulevan suurkunnan tai -kaupungin rikkauskii; meijän pienten kuntiin ja kylien kulttuuri ja perinne. 

Nyt ois kuitenkii vielä olemassa oleviin kuntiin korkia aika kannustaa ommii asukkaitaa ja yhistyksiää pitämää huolta niistä perinteistää ja kulttuuristaa, omista juuristaa!  Vaa silviisii meistä tulis vahva osa mahollista uutta suurkuntaa!  Vaa voipha se olla, et ei yhistyksii ja ihmissii pitäskää kannustaa; siinhä voip vielä käyvä sillee, et muuttuu tuo sanonta ja siit tullookii pian vällee: ”Mie vien ja vikise sie, jos huvittaa!”

Mie pijän työn ja sen luonteen takkii toisena kotikuntanain Luumäkkee!  Sehä se meinaakii pyssyy itsenäisen, mistää paineista huolimatta!  Tälviisii, melkei puoliluumäkeläisenä, mie oon hyvinkii ylpiä siit gallialaiskylästä ja ihmisiin touhuumisesta, aktiivisuuvesta ja yhteistyökyvystä!  Sellasta touhuumista mie kannustasin kaikkii muitakii tekemää, iha riippumatta siitä, tullooko kuntaliitoksii vaiko ei tai kannattaako kuntaliitoksii vaiko ei!  Kyl meist kaikist ihestää riippuu, mimmoses ympäristös myö jatkos elellää; onk hää riitasa vai sovinnolline, taantunu vai aktiivine, yksinäinen vai yhteisölline!  Tosiassii on kuitenkii se, et vuosiin saatos rajat on muuttuneet monnee otteesee ja toiseksee, ei ole niinkää tärkiää, mis se on se niisanottu fyysine kuntaraja, jos se raja on rakentunt ommaa mielee.  Mut en mie kuitenkaa tykkää siitäkää, että männää niinko tohveli siihe suuntaa, mihi jokkuu toine määrää eikä oteta riittävästi selvää päätöksii perusteiks vaa luotetaa aina liikaa siihe, mitä jokkuu kertoo!  Ota miust sit selvää!

Silviisii mie tuumaan ja iha omal nimelläi enkä millää  nimimerkil!

Eukko-Virve

"On tyttö tupelle tullut!"

Voi että kuulkaa ku miul on nyt hyvä mieli!  Mie tulin justiinsa tuolta Joutsenon torilta; siel oli uuven Tulentallojan julkistamistilaisuus.  Tapahtuma oli niin mutkaton ja lepposa, että siel oli oikein kiva istuksii katsomossa ja kuulkaa ku siel oli pienii tanhuujii kansallispuvuissaa ja nii mukavii haastikumppaniloitakii, jot suu tuli haastettuu oikei makkiiks!  Ja entäs ne lepuskat! Olipas maittavii!  Tämmöset assiit ja kohtaamiset tekköövät eukkoilusta mahottoman mukavaa!

Siithä mie juohuin miettimää noita ennev vanhasii juhlii.  Monev vanhan juhlapyhän, tai kihupyhän, niiko meil Etelä-Karjalas sanottii, nimes vilahtelloo mansikoita, vaapukoita, lakkoja ja nauriita.  Oli mansikkapyhhää, vaapukkajuhlaa… No mitennii, sie kysyt.  No miehä kerron.  Näät, kirkonmäki nuorille oli ennev vanhaa melkei ainoa tillaisuus tavata toisii nuorii.  Siel oli sit semmonen niinko näytinkolkka, paikka, mihi kokkoonnuttii näytille ja toisii kahtelemmaa.  Tyttösil oli mukannaa marjatuokkonen, niinko nyt Valkealas esimerkiks mansikoita täynnä, ja tätä tyttö sit tarjos semmoselle nuorelle miehelle, joka miellytti.  Jos tuokkone otettii vastaa, se oli merkki siitä, jot tyttökii jollai tappaa miellytti nuorukaista.  Keskikesän marjattommaa aikaa vietettii tuppijuhlii.  Näis tyttölöil oli mukannaa tyhjä puukon tuppi ja sit hyö vanhempii naisii kans kuleksiit tupet vyöllää ja tää vanhemp naine män poikiin luokse ja sano: ”Täs on tyttö tupel tullut, kuka tahtoo, se tampatkoo!”.  Joku pojista saatto sit laittaa puukkosa tuppee ja määräajan jälkeen käytiin kahtomas, mite tyttö ja talo olliit puukkoo kohelleet; jos puukko oli oven pieles, oli aika turha ruveta sen enempää tyttöö kosiskelemaa, mut jos puukko olkii talon peräseinässä, ni se oli jo melkose varma merkki siit, jot poika oli jo ikkää ku hyväksytty talloo vävyks.

Tälläsii kihupyhhii vietettiin kuulemma Etelä-Karjalas viel 1930-luvulkii.  Kihupyhät muodostiit kokokesäsen vierailu- ja juhlaohjelman.  Helatorstain kihuttii Raudussa ja sammaa aikaa Jaakkimas ja Rautjärvel.  Juhannuksen oli puolestaa Joutsenon, Kirvun ja Sortavala vuoro ja Kolminaisuuven sunnuntaina kihuttii Räisälässä.  Pietarin päivänä olliit Jääsken ensimmäiset kihut ja ne olliitkii jo iso markkinatapahtuma. Mut tiijättäks työ mitä: suurin näist kaikista oli kuitenkii vissii Ruokolahen, meijän Eukkojen kotipitäjän, suuri vaapukkapyhä, jota vietettiin yheksäntenä sunnuntaina kolminaisuudesta (eli justiisa näihin elokuun lopun aikoihin) kaike kaikkiaa kolmena sunnuntaina peräjälkee, ko vauhtii päästii!  Ensimmäisen sunnuntain kirvulaist saapuit vierailulle, toisena tulliit jääskeläiset ja kolmantena joutsenolaiset ja rautjärveläiset.  Tyttöset toivat vaapukkatuokkosijjaa kirkonmäelle ja tarjosiit näitä mielitietyllee suosionosotuksen.  Muistii on merkitty, jot Ruokolahen kauniille kirkonmäelle ”kokoontui aina tuhansiin nouseva yleisöjoukko ja kaunis oli näky, kun nämä erivärisissä kansallispuvuissa kulkevat neitoset ja pojat kulkivat pitkin kirkkoharjua ja kihusivat”.

Mie kuulin pienenä tyttönä vanhoilt sukulaismiehilt kaikenlaisii juttuloita Ruokolahen vaapukkajuhlist. Niinko esimerkiks sen (en tiijä, kehtaanks mie haastaa, no pakkoha se on, ko alotin), jot joskus olliit järjestänneet kilpailun siitä, kuka pissii kauimmaksi.  Ja arvaattaks työ, et juttuloihe mukkaan tään on kerra voittant naine!  Ei tainneet muutekaa olla kihupyhät iha varsinaisii, tai ainakaa pelkästää, kirkonmenoloihi keskittyvvii tilaisuuksii.  Tietäähä tään, et ko on paljo kansaa koossa, joukkoo mahtuu jos jonniilaista ja siel sitte sattuu ja tapahtuu.  Viinakauppiaita ja korttipelureitakii riitti ja nää olliit kuulemma asettunneet mehtää Saimaan ja maantien välliin.  Ihmisii oli nii paljo, ettei polliisit oikee saaneet järjestystä piettyy ja kerrottii, jot kerrankii oli tiel olt nii paljo tappelijoita kerralla, ettei läpi pääst mänemää.  Yks sukulaismies oli haastant, jot hää oli kerra ehtint yösijjaa pitäjätuvast vaapukkajuhlii aikaa, mut nukkujii oli nii paljo lattioillakii, ettei siin olt ees jalansijjaa.  Et on sitä Ruokolahellakkii isoja juhlii järjestetty aikonnaa ja pitäjä on olt oikein kuuluisa näistä tapahtumistaasa, joita nykykieles jo festivaaliloiks varmast mainittaisii. 

Ens viikonloppuna julkistettaan uusi Imatran Inkeri.  Se on sit taas juhlat tiijossa! Näitä juhlii juhlitaa kuitenkii hyvi paljon hillitymmis ja rauhallisemmis merkeis ja aika paljo pienemmäl porukalkii varmast, ko noita ennev vanhasii vaapukkajuhlii.  Mie muuten huomasin taas yhen hyvän puolen tässä Eukkona olossa:  miul ei Eukko-reissuille lähtiessä ole millonkaa sitä naisii iänikkuista pulmaa, jot mitä laittas päällee, ko on tää Eukko-puku! 

Nyt miun pittää taas männä!

Mut kuulumissii taas ja kertokaa kaikile tutuile terveisii!

Virve -Eukko

"Suomalainen on sellainen, joka vastaa kun ei kysytä"

No terve vaa täält Karjalan laulumailta!

Vaikka enhä mie tiijä, voipiks tätä Etelä-Karjalaa kutsuu Karjalan laulumaaksi.  Siitä ollaa nii monta mieltä; näät yks tykkää, että ilman muuta tääl ollaa karjalaisii ja toine tykkää, ettei nää ihmiset oo karjalaista lähelläkkää !  Mie oon sitä mieltä, et karjalaisuus on mielentila; sitä joko tuntoo ihteesä karjalaiseks tai sitte ei.  Vähä niiko, et sitä joko itkee ja nauraa sammaa aikaa tai sitte ei.  Jos jokkuu tuntoo ihteesä karjalaiseks tai savolaiseks tai hämäläiseks, antakaa nyt kaiki mokomi hänen sitä olla, asu hää nyt sit mis hyvvää.  Ja vaik väittäätkii, et tää Etelä-Karjala on ennev vanhaa olt pikemminkii Savvoo, ni kyl miu mielest tää aina on Karjalaa ennemminkii kuulunt.  Ja onk hää nyt nii vällii silkää, mihi heimoo sitä kuuluu?  Ihmiset o ihmisii joka tapaukses ja inhimilliseks ihmisen tekköö hänen taustastaasa huolimatta se, mite hää kohteloo muita kanssaeläjiänsä ja mite hää ellää ommaa elämääsä.

Tuostaha mie juohuin lukemaa Topeliuksen vanhaa Maamme-kirjaa.  Miust ko siin on nii mahottoma hupasii luonnehintoja meist suomalaisista. Nythä mie lainaankii tähä siit oikei urakal viisii otteita ja kansanluonteihe kuvauksii teijänkii luettavaks ja toivottavast riemuks!  Saattapa sit pohtii, pittääks näistä, aika sopuisista kuvauksista, mikkää ennää nykyaikaa paikkaasa; onks se karjalaine ennää se kansan päivänpuoli, tai onks se hämäläinen nii umpimieline, vai onks se savolaine kuinka pöyhkiä.  Vai aletaaks myö olla iha sekotuksii kaikist mahollisist!  Mut vaik tää Topeliukse teksti onkii aikoin takkaa (julkastu 1875), kyl monet assiit ovat kirjasest tunnistettavis vieläkii. 

”Karjalaiset.

… Hämäläiseen verrattuna karjalainen on avomielisempi, ystävällisempi, liikkuvampi ja toimeliaampi,  mutta myöskin kielevämpi, kerskailevampi, uteliaampi ja närkkäämpi.  Hän on herkkämielinen ; tulee herkästi surulliseksi ja helposti iloiseksi; rakastaa leikinlaskua ja kauniita lauluja, joita hänen omat runoniekkansa sepittävät.  Sen vuoksi on hänen maastaan löydetty kauneimmat laulut, jotka hän on muistissaan tallettanut esi-isäin ajoilta…. Sillä karjalaiset ovat iloista ja anteliasta väkeä, joka mielellään elää itse hyvin ja mielellään tarjoaa omastaan toisellekin…. Karjalainen on ikään kuin Suomen kansan päivänpuoli: avomielinen, luokseenlaskeva, vilkas ja kevytmielinen, helposti ohjattava ja helposti eksytetty, herkkäuskoinen kuin lapsi, ei kuitenkaan suomalaisen itsepintaisuutta vailla, mutta hyväoppinen ja varustettu luonnonlahjoilla, jotka vain tarvitsevat hyvää kasvatusta.”

”Savolaiset.

Savolaiset ovat samaa heimoa kuin karjalaisetkin, mutta ovat aikaisemmin asettuneet asumaan Saimaan vesien varsille ja sen takia kehittyneet tavoiltaan ja luonteeltaan erilaisiksi…. on savolainen varttunut varakkaammaksi, omintakeisemmaksi ja saanut itseluottamusta, joka välistä tekee hänet pöyhkeäksi… Tiedonhaluisena ja hyväpäisenä hän on maakansan sivistyneimpiä… Savolainen on ymmärtäväisempi ja etuansa enemmän katsova kuin hyväntahtoinen karjalainen.”

”Hämäläiset.

Mitä lauhkeata, valoisaa ja avomielistä suomalaisessa luonteessa ehkä on havaittavissa, se on kaikki karjalaista perintöä; mikä vakaata, hiljaista ja karkeata on kansassamme , se on etenkin hämäläisiltä perittyä…. Hämäläinen on myöskin harvapuheisempi ja vakaamielisempi, pitkälle ajatteleva ja itsepintainen, hidas vihastumaan ja hidas suomaan anteeksi.  Hänen uppiniskaisessa luonteessaan on paljon uskollisuutta.  Hän ottaa hyvän ja pahan päivän vastaan samalla järkähtämättömällä tyyneydellä…  Kestävämpää miestä et tapaa, jos hän on ottanut jotakin tehdäkseen, etkä hitaampaa, jos hänen päähänsä on pistänyt olla mitään tekemättä.”

Topelius kirjotti kirjasessaa kodista ja kotiseuvustakkii silläviisii, että miusta tää käypi aika hyvi kuvaukseksi kotiseuturakkauvesta:

”Minulla on pieni koti, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta paikkaa maan päällä.  Isäni taloa en saata milloinkaan unhottaa. Siellä olen kotonani, siellä parhaiten viihdyn.  Enköpä tuntisi tietä ja veräjätä!  Enköpä taloa ja tupaa muistaisi! Kaikki on siellä minulle perin tuttua.  Näitä portaita olen niin monesti astunut.  Tämän oven olen niin monesti avannut.  Ikkunasta olen pihalle katsellut.  Takkavalkean ääressä olen lämmitellyt.  Pöydässä olen syönyt.  Vuoteessa olen maannut.  Jokaisen istuimen tunnen, jokaisen kiven ja polun.  Siellä en eksyisi, en yön pimeydessäkään...  Vähätpä siitä, onko kotoni ollut rikas tai köyhä.  Olen siellä elänyt onnellisena.”

Topeliuksestapa vois ottaa oppia myöskii nykyaikaa; miusta ku hää täs seuraavassa otteessa antaa aika hyvvää aattelemisen aihetta nykyihmisiin suhtautumisessa maahanmuuttajii; myöhä  ollaa lopultakkii kaikki samassa venneessä, jotka tätä maata asutettaa:

”Suomen kansa.

… Jos joukko merimiehiä, jotka ovat kotoisin eri kansoista, purjehtii samassa laivassa aavalla merellä, niin täytyyhän heidän työskennellä sovinnossa päästäkseen satamaan; muutoin he laivoineen kaikkineen hukkuisivat.  Ja samoin, jos Jumala on yhdistänyt eri kansoista polveutuvia asukkaita elämään samassa maassa sovussa ja yksimielisyydessä, jotta he menestyisivät ja jotteivät muut yksimielisemmät kansat riistäisi heiltä heidän perimäänsä maata.  Heidän täytyy olla kuin yksi mies ja yksi sydän….”

Mut kuitenkii mie päätän tään otteihen sarjan ihan toisen miehen tekstii.  Kirjailija Jorma Etto kirjoitti aikoinaa Suomalainen –runon, jonka ehottomast paras tulkitsija oli edesmennyt Veikko Sinisalo.  Täs tuo osuva ja meitä kuvvaava runonpläjjäys kuitenkii nyt vaa tekstin!

”Suomalainen on sellainen, joka vastaa kun ei kysytä,
kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään,
sellainen, joka eksyy tieltä, huutaa rannalla
ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen:
metsä raikuu, kaikuu, hongat humajavat.
Tuolta tulee suomalainen ja ähkyy, on tässä ja ähkyy,
tuonne menee ja ähkyy, on kuin löylyssä ja ähkyy
kun toinen heittää kiukaalle vettä.
Sellaisella suomalaisella on aina kaveri,
koskaan se ei ole yksin, ja se kaveri on suomalainen.
Eikä suomalaista erota suomalaisesta mikään,
ei mikään paitsi kuolema ja poliisi.”

Sellasii myö ollaa, eri asioihe ja heimoje sekotuksii, vällii mököttäväisii, vällii hersyväst nauravii! 

Senpä tähe luulis, et erityisest myö karjalaiset osattaisii olla vähä suvaitsevampii toisii ihmisii ja erilaisii asioita kohtaa.  Eiköhä ruveta viimestää nyt?

Terveisii mahottoma helteisest Laamalast!

Eukko-Virve

Juhla ja juhannusilta

On se olt kesä!  Äärilaijast männöö toisee; millo paahtaa niin mahottomal helteel ja sit heittää melkee pakkaselle.  Ei ole näissä säissä tolku häivää.  Mut vanha kansa sannoo, jot mikä enne juhannusta sattaa, sattaa laariin.  Mikä jälkee juhannukse sattaa, sattaa laarista pois.  Nii jot hyvähä se on, ainakii nää satteet, jos sitä silviisii miettii. Vaik en mie tiijä, tarkottiks se vanha kansakaa, et räntäsae tai lumipyry niin hyvvää tekis enne juhannustakaa.  Vaik eihä tuota lunta tult paljookaa enempää ku viime joulun!

Kohtaha se on kesän pisin päivä käsil ja muutamat onkii sitä mieltä, et sit se kesä on ohi.  Miust ko se vast nyt oikee alkaa!  Luonto on vehreimmillää!  Miule keskikesä tarkottaa heinäkuuta.  Tää kesäkuu männöö vähän niinko harjotelles ja lämmitelles, heinäkuu on kessää ja elokuus alkavat ne mukavan kuulaat yöt ja sit syyskuus käännytää oikee syksyy.

Kesäpäivän seisaus sattuu nykyjää aika likelle juhannusta, sehä vaihteloo 21. ja 22. päivän välil.   Ukkosist enne tätä aikaa ei oikee pidetty, koska niihen pelättii ennustavan kylmää kessää.  Kauniihen ilmojen uskottii puolestaa jatkuvan, jos ihe ”pesäpäivä”, eli se vuoden pisin, oli kaunis.  Vuoden lyhintä yötä pijettii iha yhtä vaarallisen ku pääsiäisyötä; noidat ja kaikemaaliman pahat henget olliit uskomuksii mukkaa liikkeellä.  Näitä torjuttii mekkaloimal ja polttelemal tulia ja siitähä se vissiikii juontuu sit tuo juhannuskokonkii perinne.  Ja aikamoista mekkalaa kuuluu viel nykyjääkii rantamilt, ei siin pahojen henkii luulis viihtyvän!  No, onneks ei ennää ole tapan ammuskella noita pahhoi henkii, ei pyssylöil, niiko talonpojat tekkiit, eikä tykkilöil herraskaisiin malliin.

Enne vanhaa, vuotee 1954 saakka, juhannusta vietettii aina silviisii, et juhannus ol kiintiäst 24.6.  Nyt sit pittääkii olla tarkkan juhannustaikoihe kanssa: pittääks ne tehä nykyjuhannuksen vai pitäskös ne tehäkkii ennev vanhasen juhannuksen?  No nää juhannustaijat liittyyvät nii monet siihe sulhon tai morsiime etsintää, et miul ei ole niille ennää mittää tarvetta, ko miul on tuo ukko jo tuos vierel ja hyvä ukko onkii!

Ol hää nyt mite hyvvää tuon ajankohdan ja taikojen onnistumisen kans, mie kuitenkii kerron teille täs vähä niistä.  Esmerkiks tuoho kokon polttamissee liitty semmone uskomus, et jos kokko palaessaa kokonnaa kaatui sillä viisiin, että yks tukipuu jäi seisomaa, jäi kyllään ainakii yks vanhapiika.  Kokolla maleksittii puoleen yöhö saakka ja sit lähettii taikoi tekemää. Juhannusyönä lehmän sarvii sidottiin liuhta, semmone seppeleentapainen, enneko lehmä päästettiin laitumille.  Jos liuhta oli tallessa, ko lehmä tuli takasii kottii, ties se hyvvää tuurii, mut jos liuhta oli poissa, ni se tietyst sitte ties pahhaa.

Kaikist enite minnuu juhannustaiois huvittaavat nuo nuorii neitokaisii puuhat.  Kuulkaapas vaik tätä: keskel yötä pit männä kieriskelemää ilma rihman kiertämää sen talon ruispellossa, missä se mielitietty asu, jotta varmisti sulhon mielenkiinnon.  No varmaan varmisti, kyl miekii uskon.  Ko katoha vaa, pojille vastaavast uskoteltii, et varma konsti nähä enteenä tuleva morsmaikku on kävellä ruispellon ojissa…  Saattopa niitä sulhaskanditaattiloita olla enemmänkii ruispellon ojissa vaeltelemassa, jos tyttöset siel alasti riehuit mänemää, en eppäile ensinkää.

Sit ol tietyst nää kolmen tien risteykses kököttelemiset ja tuoreihen saunavastojen katolle heittämiset, jot nähtii, mist suunnast se sulhane tai morsiin tulloo.  Kaivostakkii voi sulhase naamaa kurkistella.  Ja olpaha sit semmonekkii taika, et vasemma jalan sukka pit kääntää nurin päi ja laittaa takasii siihen vasempaa jalkaa ja viijen pennin kolikko kantapää kohalle, ni unis sit näki tulevan ylkääsä.  Ja kaikha ovat kuulleet kukkasii kerräämisist tyyny alle; jossakii päi näitä kukkii piti olla seihtemä erillaista, jossakii yheksä.  Jossakii päi tyynyn alle piti laittaa yheksällä heinällä sidottu kukkaseppele. Ja taas ol mahollista nähä sulho unissaan.  Jossakii päi jokkaine kukkane nimettii jonkuu sulhasehokkaa mukkaan ja sit aamul kahottii, mikä kukka ol tyyny alla säilynt kaikist virkiinä, ni se ol sit se lopullisen sulhasen merkki. 

Rikkauttakkii voipi juhannusyönä yrittää tavotella; jos asettuu sananjalkalehtoo lakanan päälle ja oottaa, et sananjalka kukkii ja oottaa viel, et se kypsyttää sen siemenenkii, ni siemenen poimija saapi ihan kaikki, mitä hää vaa keksii toivoo; kaunetta, rikkautta, kyvyn muuttuu näkymättömäks…  Silhä ei tietyst oo mittää vällii, et sananjalka ei kuki.  Se näät on itiökasvi.  En siis hirviäst mänis luottamaa siihe, et jos on maant yösä sananjalkalehvikos, ni on eukkoosa silmis iha kertakaikkise näkymätön ja pääsöö livahtammaa kottii iha huomaamatta.

Aarnivalkeitakkii voipi juhannusyönä kytistellä;  nämä virvatulet ja niihen vartijahahmot on kyl myöskii vaarallissii ja kyselööt kuulemma kysymyksii.  Jos ossaat oikei vastata kysymyksii, saat virvatule vartioiman aarteen.  Näät, aarnivalkiat syntyyt nimenommaa siitä, että haltiat polttaavat raha-aarteistaa hometta ja ruostetta pois.  Aarnivalkian voipi kuitenkii nähä vaan, jos istuu kolmasti muutetun huoneen katol tai maakivel, jonka ympäri on kynnetty.

Ennev vanhaa koristelluu uhrattii juhannuksen vissiinkii enemmä aikaa ko nykyää.  Lehvil ja kukkasil paitsi korostettii juhlan tuntuu ja kesän vehreyttä, myös edistettii ja varmennettii esimerkiksi lehmien maidontuottoo.

Meijä juhannuksee kuuluu se, et aatton myö käyvää hakemas koivut oven pielii ja yks iha sissää saakka tuoksumaa!  Kukkiikii kerätää ja koristellaa talo.  Meil ei ole sen kummemi karjaa, mut onha se mukava juhannusta koristelul kuitenkii juhlistaa!  Sit myö myö männää leikittämmää lapsii Torsanpään juhannusjuhlil.  Siel myö varmaa kahellaa kokkookii.  Sit myö tullaa kottii, syyvää hyväst ja mahollisest lämmitellää saunaa.  Juhannuspäivän ainakii saunotaa!  Ja tuore koivuvasta pittää olla!  Tiijättäks työ muute, et rauduskoivu on tuoksuvampi kuin hieskoivu? Sen tähen kannattaa koivuvastan keskelle laittaa muutama rauduskoivunkii oksa, vaik hieskoivust muute tulloo jämäkämp ja paremp vasta!

Hyvää ja vähälumista juhannusta teille kaikille meilt kaikilt täält Laamalast ja Niirasest!

Virve -Eukko

Ellin päivä

Miehä mie tääl vaa taas terve!

Miul on kuulkaa olt nyt nii kiire, et mie en oo oikee tient, mist mie ihtiäi kaapasisin!  Se on aina, ku tuo kesä ja kesän tapahtumat alkaavat lähestyy, ni järjestelykiireet painaat pääle ja lentää pittää siel, tääl ja tuol.  Eukko-hommatkii alkaavat lissääntyy; toukokuus mie viel piipahan Invalidiloihe kesäkekkerlöissä ja kesäkuuskii on muutama vierailu jo merkitty allakkaa!  Heinäkuu miul on töihe puolest niin täyttä, et onneks siihe ei ole kukkaa viel Eukko-hommii pahemmi kyseltkää.  Heinäkuus myö Ruokolahen Eukot järjestettää iha omakii, jo perinteiseks muodostunt tapahtuma, Ellin päivä.

Ellin nimipäivä on varsinaisesti 11.7., mut nää Eukkoin kekkerit ovat aina olleet jossain siin lähitienool.  Tänä vuonna myö järjestettää Ellin päivän kekkerit sunnuntaina 13.7.  Männää ensi suurel joukol kirkkoo klo 10 jumalanpalveluksee (tietyst myö toivotaa, että teitä muitakii on siel kirkonmäki mustannaa!).  Jumalanpalveluksest myö kuljetaa kirkkokansan kans yhes kulkueena Pappilanlahen rantaraittii pitki ja vanha hautausmaa kuppeelt Ruokolahti-talolle, jossa Ruokolahti-Seura on järjestänt puffetin ja myö Eukot vähä ohjelmaa; on runnoo ja yhteislauluu ja haastetaa suut oikee makiaks!  Meil on viel semmone toive ylleisölle, et työ pukkeutuisitta mahollisuuksienna mukkaa vanhan ajan vaatteisii.  Jos semmosii ei kuitekaa löyvy, ni ei se oo mikkää este tulla mukkaa!  Kyl kaik ovat iha yhtä tervetulleita vaatteist riippumatta.  Niiko sanotaa, ni asu on vappaa mutta pakolline. 

Tuota Ellin päivää ja muitakii kesän tapahtummii suunnitelles ja järjestelles mie oon taas juohtunt miettimää sitä, mite tärkiitä on tää yhes touhuumine.  Jos mie iha suoraa sanon, ni minnuu korpijaa iha mahottomast, jos tapahtummii pijetää pelkkän sirkushuvin ja väheksyttää toisarvosin asiona!  Aika mones paikas on viitattu vähä niinko kintaalla yhteisille tapahtumille, esmerkiks kuntapäättäjii taholt; asenne on vähä joissakii paikoin se, et järjestäkkää vaa, jos kehtaatta, mut jos että, ni ei se nyt nii hirveest haittaakkaa.  Ei pijä kuitenkaa sortuu ylleistämmää tätäkää assiita: onneks on myös paljo semmosii paikkoi ja seutui, mis kulttuurin tekijöitä kannustettaa vaalimaa paikallista perinnettä, järjestämmää yhteisii tapahtummii ja höitä viel oikei tuetaankii, paitsi henkisest myös iha aineellisest; antamal tiloja, talouvellista tukkee, satsaamal yhteiste asioihe tekemmissee! Tapahtumaa tarkasteltaes pitäs nähä aina vähä syvemmälle, ku pelkästää se jäävuore huippu, se ihe tapahtuma.  Itse asias, tässäkii pättee se vanha ja kulunu aatos, että matka voip olla tärkeempi tai ainakii yhtä tärkiä ku päämäärä.  Koko se suunnittelemise ja tekemise prosessi kehittää mukana olijoita.  Sen tähe kaikenlaiset, pienet, suuret, kyläkohtaset tai vaik iha oman yhistyksen tapahtumat on arvokkaita ja tärkeitä.  Niihi on aina uhrattu aikaa, vaivaa, pohtimista ja tekemistä. Tämmöstä tekemistä ei pitäs missää tapaukses eikä olosuhteis väheksyy!

Mie kirjotin jokkuu aika sit kesälehtee piene tervehyksen.  Miepäs paan siit otteen tähä, ko en nyt laiskuuttai kehtaa sitä uuvestaa kirjottaa:
” Paljon puhutaan lähiruuasta.  Kuten sanotaan, ihminen ei elä pelkästään leivästä ja senpä tähden mie nostaisin puheeksi myös lähikulttuurin, lähitapahtumat.  Lähitapahtumat ovat helposti saavutettavissa, niihin ei ole pitkä matka, lippuja ei tarvitse varata välttämättä kuukausia etukäteen, tapahtumissa tapaa myös vanhoja tuttuja, voi vaihtaa kuulumisia ja tutustua uusiinkin ”lähi-ihmisiin”!  Lähitapahtumat ovatkin sitä paljon puhuttua yhteisöllisyyttä parhaimmillaan; niiden järjestäminen sinänsä lähentää ja tiivistää järjestelyvastuussa olevaa joukkoa, yhdistystä tai kylää, ja itse tapahtuma kokoaa kylän vakituisen väen ja kesäasukkaat sekä satunnaiset vieraat yhteen mukavalla tavalla.  Mie kehotankin kaikkia osallistumaan omiin lähitapahtumiin; järjestäjille paras kiitos ja kannustus on runsaslukuinen yleisö, joka viihtyy tapahtumassa!  Lähikulttuurin vaaliminen vahvistaa lisäksi identiteettiä, johonkin kuulumisen tunnetta ja siitähän kotiseudussa on aika pitkälti kyse.”

Myö oltii tuon miu ukon, Jarin, kans männä viikol Hämmeenlinnassa hyvinvoinnin ja kulttuurin hanketreffeillä.  Siel oli kaikille osallistujille iha ihestää selvää, et kulttuuri, sen tekeminen ja vaik tapahtummii järjestäminen on hyvin tärkiä osa ihmisen hyvinvointii ja terveyven edistämistä.  Missähä vaihees tää aatos siirtyy  juhlapuhheist iha käytännö tekoihi ja satsauksii?

Sitä ootellessa touhutaa myö vaan nii paljo ko jaksetaa ja keritää, voijaa yhes hyvi, taas ja aina paremmi ku muut!  Nii, ja muistakaaha tulla meijä Eukkoloihe kans Ellin päiville!

Sanokaa terveissii kaikile!

Virve-Eukko

Huhtikuu maan huuhtelee!

No terve vaa, terve!

Nyt on kuulkaas eukkoiltu täs kuukauve sissää muutama kerra ja kyl on olt mukavaa!  Mie oon tavant monnii vanhoi tuttuloita, joita en oo näht pitkää aikaa ja huomant, et mite mukava onkii höijä kanssaa taas haastaa.  Mie oon ottant eukko-roolihei semmose, sanosko, teeman, et mie haastan aina kullonkii käsil oleva ajankoha perinteist, uskomuksist, säihe kahtomisist ja tietyst kertoilen, mitä tähä miun elämää eukkon oikei kuuluu.

Mut kyl o olt hauskaa! Mie tiijättäks työ lauloin ensimmäistä kertaa karaookkeekii julkisest nyt vast eukon hommis! En tietystikkää ihan yksinnää, vaa miu ukon kans ja myöhä vetästikkii Balladi Villistä Lännestä.  Silviisii show-meinigillä, arvaattaks.  Meil ol hauskaa, toivottavast ol jonnii verra muillakii.  Se tilaisuus tuli tuol yhel kyläl, joho miut ol kutsuttu karaoke-iltaa jotenkii johattelemaa.  Sit mie oon käynt eläkkeensaajiin ja eläkeliittolaisiin tilaisuuksis. Tännää viimeks.

Nythä miul juohtukii mielee, jot miepäs haastan teillekkii näist joistakii huhtikuun perinteistä!  Tiijättäks työ esimerkiks, minkä tähe tätä kuuta sanotaa huhtikuuks?  No, arvellaa, et nimi johtuu sanasta huhta, joka tarkotti joskus männä aikoin kaskee, jossa puut olliit suurii ja enimmäksee havupuita.  Miehil ol näät tapana lähtii kaatamaa nää havupuukasket nimeommaa huhtikuussa, enne ko kevätmahla alko nousta puihi.  Sillon näät rungot kuivuit noppeemmi.  Jokkuu on arvelt, et huhtikuu –nimi vois johtuu myöskii siit, et ko täs kuus viimestää lumi sullaa  ni maa ikkää ku huuhtoutuu ja siit juohtuis tuo huhti –sana.

Vanhal kansal ol melkee mihin tahasa assiisee sanonta tai arvotus.  Nää sanonnat auttoit muistamaa, millo mitäkii hommaa sai  tai piti tehä ja mitä ei ennää kannattant tehä.  ”Kun sie kuulet kurjen äänen, älä mene järven jäälle” muistutettii esimerkiks lapsii heikoista jäistä.  Tai reen ja siihe kuuluvii remeleihe pois laittamisest talve jälilt muistutettii: ” Kun rastas laulaa, niin länget naulaan”.  Kevväisii sanontoihin ja loruloihin liittyyvät erilaiset linnut; tullootha ne muuttomatkoiltaa.  Mie luulen, et kaikile teile on tuttu kevvään tulosta kertova loru: ”Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään”.  Mie oon kuult siint toisenlaisenkii version: ”Kuu kiurusta kesähän, puoli kuuta peipposesta, viikkokausi kivenviasta, yksi päivä pääskysestä, västäräkistä ei vähääkään”.

Tiesittäks työ, et justiisa tää päivä, 14.4., oli ennev vanhaa huomattava merkkipäivä!  Vanhas allakas täs kohtaa luki jotta ”Suwi-Päiwä”.  Tää ol näät kesän ensimmäine päivä.  Vanha kansa puhu suviöistä, joita olliit männeet kolme yötä viime yö mukkaan lukien.  Viime yön olj tääl meil päi hyvi lämmintä ja sehä tietääkii hyvvää kesän säitä aatellen.  Se, jot tää on ensimmäinen kesäpäivä, johtuu siit, jot ennev vanhaa vuosi jaettii kahtee puoliskoo: suvvee ja talvee.  Nää puoliskot jaettii taas parrii 13 viikon pitusee jaksoo.  Ja tälviisii ko laskoo, ni keskikesä onkii 13.7. eikä juhannuksen!  Siitäpähä saitta kaik, jotka sannoot, et syksy alkaa juhannuksest!  Eikä ala!  Silloha se kesä vast on kukkeimmillaa!  Syväntalvi puolestaa on 13. tammikuuta.

Tää päivä olj myöskii jossakii päi Suomii semmone, et paimenet nousiit korkeille mäkilöille ja ”soittiit torvillaa suden suun kiinni, ettei se karjalle kesällä vahinkoa tee”.  Toise kerra hyö törähytteliit ainakii Yrjön eli Jyrkin päivänä 23.4., joka olkii myös karjan uloslaskun päivä.  Sillo pit tehä muitakii taikoi, jot karja voi hyvi ja osas tulla kottii.  Tännää mie kuulin, et meilkii päi olj muun muassa tapan karjan uloslaskupäivän virpoo vanhoil virpomavitsoil karjakii!

Pääsiäine on tänä vuonna hirmuse myöhää; nyt myö eletää malkamaanantaita, huomen on tikkutiista, sit on kellokeskiviikko, kiirastorstai, pitkäperjantai, lankalauantai, sukkasunnuntai ja pälkkäpääsiäine.  Eile olj palmusunnuntai ja meilkii käi virpojii.  Miust olj hyvä, et hyö olliit ihan normaaleis vaatetuksis; vaik se lapsist varmast on hauskaa pukkeutuu noidiks virpomaretkile, ni jotekii siin on kuitekii semmonen pien ristiriita, miun mielestäi.  Näät tää virpomineha on ortodoksine, kristilline perinne, enne vitsat siunattiikii (ja jossai viel nykyjääkii) ja tarkotus olj käyvä nimenommaa toivottamas terveyttä, hyvvää voimista ja siunausta.  Noidat liittyyt iha toisii, vaikkakii myöskii mielekiintosii perinteisiin, mut noidil ei olt kyl ikännää tähä aikaa vuuvest mittää hyvvii tarkotuksii; hyö näät hiippailiit naapurloihee navetois leikkelemäs lehmilt tai lampailt nahkapalasii, jot elukat oisiit maijosta ehtyneet tai voineet muute huonost tai sit hyö veivät navetast lantakokkareita ihellee, jot naapurilt mänis maan kasvuvoima ja siirtyis heijä maillee ja nii eelleen.  Noitii ja trulliloita pit pelätä erityisest pitkän perjantai ja lankalauantain aikan ja sillo Pohjanmaallakii poltettii kokkoloita, jot noijat oisiit karkonneet. 

Iha kaikkii perinteitä ei onneks tarvii vaalii! Mie nimittäin jostain luin, jot jossakii Pohjanmaalla oli tapan pieksää kaik lapset ja palkolliset pitkän perjantain aamuna, koska Kristuksen kärsimykse piti tuntuu iha konkreettisest nahois!  Mahto ne lapset oottaa sillo muino tuota pitkää perjantaita…

Sehä minnuu vähä huolettaa, ko täl piinaviikol ei kuulemma sais viheltää eikä ees nauraa!  Miul ko on tuo nauruhermo nii herkällää, et se käynnistyy pienestäkkii ärsykkeest ja joskus iha ilma ärsykettäkii. Mie en selvii mitekää täst viikost, sen mie tiijän jo nyt, iha nauramatta.  Toivottavast se ei kuitenkaa miule iha hirviän huonoo tiijä!

Tähä loppuu mie taijan laittaa teile vanhalta kansalta muutama säihen kahteluvihjee, joita voipi pääsiäisen tarkkailla.  No, täs ne tulloot:

”Kun kiirastorstaita vastaan kylmää, niin kylmää neljäkymmentä yötä vaikka sulaan veteen.”

”Jos pitkäperjantai on vihainen, niin ei ole seuraavana kesänä pelkoa hallasta; mutta jos se on selkeä, kyllä silloin halla rutaisee.”

”Jos pääsiäispäivänä sataa vettä, niin silloin tulee kylmä ja kurja kesä. Jos pääsiäispäivänä on pilvessä, niin panee kesällä halla marjojen kukat”

Nyt miun pittää lähtii muihi hommii!  Toivotaa, jottei halla rutase!

Voikaaha hyvi, paremmi ku muut (sano miu mummo-vainajain aina lähtiäistoivotukseks!)

Terveisii

Eukko-Virve

Maaliskuu jo maata näyttää

Miehä mie tääl pitkäst aikaa, terve!

Mite tuo aika lienöö vierähtänt silviisii, et mie melkei unehutin koko tään kirjottamise!  Nyt kuitekii yks ilta viime viikol, ko mie tulin vähän myöhemmi illal töist kottii ja ol niin narjakka kuutamo et oikee, ni miule juolaht mielee taas nuo vanha kansa perinteet; mie näät jostai olin justiisa vastikkää lukenut, et tääkii aika vuuvest anto ennev vanhaa mahollisuuksii elämänkumppanin katsastamisee, jos semmosta ei viel olt.  Mie siin pihal tepastelin, kahtelin kuuta ja naureskelin iheksein, jot kaikelviisii ne aikannaa on keksineetkii yrittää enteitä kahella.  No tää kuu liitty asiaa silviisii, et ennev vanhaa annettii tämmöset ohjeet: nähessää ensimmäise kerra maaliskuussa täyskuun nuori mies tahi naine sannoo: ”Mie tervehin sinnuu, maaliskuu, mie pyyvän sinnuu, maaliskuu, näytä miulle kuppikumppanii, jos miulla on onni ja rauha.”  Sen jälkee häne ei pijä ennää kahtoo kuuta, vaa häne pittää männä puhumatta nukkumaa ja sit hää näkköö unessa elämäntoveriisa.  Kuka hää lie on kaik nuo muinaset ennusmerkit oikee keksintkää?

No siinthä mie sit juohuin miettimää, jot mitähä jos mie kertosin muutenkii noista maaliskuun perinteist; maaliskuuha on näät olt semmonen kuu, millo on ennustettu koko kevvään säätä. Mite hää lie vanha kansa tästä talvesta mittää ennustais; on tää nii outo olt tääl meil päi ko ei ole lunta olt nimeksikkää!  Mie en muista tämmöstä talvee, ettei ois mehtää pääst suksil latusii tekemää!  Mut ol jottai hyvvääkii: täs muutama ajan olliit nuo järviin jäät niin mahottoman siliät ja hienot, jot myökii käytii nuorison kans huitomas luistimil ja potkukelkal kakskilometrine järvi päästä päähä! Se ol mukavaa ja aika harvinaista; en mie muista sitäkää, jot millo tälläset jääkelit oisiit olleet.

Mut siit säihe ennustamisestaha miu piti haastaa. Maaliskuus vahittavvii enteitä on niin paljo, etten mie ruppii täs kaikkii haastamaa, mut otetaa nyt joitakii essiin! Vanha kansa sannoo, jot ”miltä sijalta maaliskuu tehdään, siltä sijalta tehdään kolme kuuta”.  ”Jos kuu on syntynt kylmällä pohjoistuulella, tulloo kolme kylmää kevätkuukautta, jos taas lauhkial etelätuulel, nii tulloo varhaine ja kaunis kevät.”  Kevvään tulloo seurattii myös ”Tapion riihenpuinnista” elikkä metsänkylvöstä.  Jos Tapio pui riihtää varahin, päästii peltokylvöihinkii aikasii.  Sit jos maaliskuu oli kovi lämmi, pelättii kylmää toukokuuta: ”Joka takitta, lakitta maaliskuussa halkoja hakkaa se kintaat kädessä toukokuussa sontaa kattaa.” eli levittää touoille.

Sit mie kuulkaa löysinkii sanonna, joka aikamoisest vahvisti miun mielest sitä, et kyl se vanha kansa ties, mist puhu.  Näät meille sato eile ja viime yön lunta niin paljo, jot koko talves ei oo yhteesäkkää olt näi paljoo lunta tääl meilpäi.  No, vanha kansaha se sanokii tälviisii, et jos täs vaihees ” lunta sataa, saattaa sitä tulla niin paljon, että peittää reen seisaalleen ja harakan kaplaan nenään.”  

Päivät kuitenkii pitenöö, kevät ja kesä tulloovat iha vääjäämättä, mie uskosin.  Ennev vanhaa marianpäivän aikoihi justiisa päivän pitenemisen takkii siirryttiin perinteisest kesän ruokajärjestyksee; talvella näät syötii  kolme ateria, mut marianpäivän jälkee väelle tarjottii viel pikkueine eli variksenpala ja pidennettii ettosta elikkä ruokaleppoo. Päivä ko ol jo nii pitkä, että ku auringon mukkaa nousi ja män nukkumaa, riitti valosaa aikaa työn teollekkii silviisii, et ehti vähän pitemmät ruokaleposet ottaa.

Moni teistä varmastikkii muistaa, jotta Jaakko heittää loppukesästä (25.7.) kylmän kive järvii.  Kui moni teistä muistaa tai tietää, jot millo heitetää sit se lämmin kivi?  No Maarianpäivän Marian poika pistää kuuman kiven lampiin, sannoo vanha kansa.  Niihä myö nyt sit vaa kohtapuolii ruvetaa varttumaa jäihe sulamista ja uimakelilöitä!  Niitä varttuissa mie käyn sen, minkä töiltäin ehin, vähän Eukkon kiertelemäs Ruokolahen kylil ja yhistyksii kokouksis haastamas.  Jos mie oikei rivakaks heittäännyn, ni saatan mie ottaa johonkii haitarinkii mukkaa, jot päästää porukal laulamaa kevväisii yhteislaululoita!

Näkemissii, kuulemissii ja kirjoittelemissii!

Sanokaa terveisii kaikile!

Virve-Eukko

"Kateus on ansaattava, sääliä saa ilmaaseksi"

Mie olin tuos heti vuuven ensimmäisel viikol radios mukana uus-vanhan ohjelma, elikkä karjalaisen kahvipöydän, teossa.  Meit ol siel kolme suulasta tarinoijaa toimittajan lisäks.  Yksi noist muista otti yhes vaihees tarinointii esille tään karjalaisen katteuven, mite se on välil kaiken syövää ja voimii kuluttavvaa.  

Kateutta ja sen ilmenemistä on kuitenkii erilaista.  Lähetääpäs nyt vaik Länsi-Suomest.  Pohjanmaalla ku jokkuu isäntä rakentaa viljasiilon tai ostaa uuven raktorin pellon laitaa puksuttammaan, ni joha se naapuri päättää, jot mie taijankii tästä pistää vähä paremmaks; hää rakentaa puoltoist kertaa isomman siilon ja ostaa puoltoist kertaa isomman raktorin.  En mie tiijä, onk hää katteutta vai onk hää pohjalaista uhoa, joka tapauksessa, ol hää mitä tahtojaa,  saapi se kuitenkii  aikaa jottai rakentavvaa, ku toine yrittää viel kahta kauhiammi. 

No tullaaha vähä ittää päi.  Siin Suome keskipaikkeil ja vielä iha Kymenlaaksossakkii ko huomataa, jot jokkuu rupiaa menestymmää, ni katteus ja ylpeys männööt siin vähä sekasii; toiseksee toise menestys vähä kirpasee, mut kuitenkii olla kaik ylpeitä, jot meilt on kuulkaa tämmönekkii menestyjä kotosii.  Ja sit ruvetaa miettimää, jot mitehä mie voisi hyötyy kanssa tuost toise menestyksestä,  oisko jottai semmosta, jota mie voisin siin sivus tehä ja tätä assiita hyödyntää.  Tämmönekkii suhtautumine on jotensakkii tietyllä taval rakentavvaa.

No ka, tullaaha sit tänne Etelä-Karjalaa.  Naapuril tai muute vaa puoltutul tai tutun tutun tutul on alkant männä mukavast ja asiat sujjuu.  Eihä se käy laatuu!  Tääl ajatellaan, jot jos en mie ossaa tahi oo saant samanmmoisii asioita aikaseks, ni ei sitä tarvii tuon toisenkaa saaha.  Ja sit alkaa se maton nyhtämine jalkoi alta, paha puhumine, kirjottamine lehtiin yleisöosastoille, nimettömmii puheluihe soittamine tuntemattomast numerost, tai mikä se sit kellekkii sattuu se omin keino olemaa.  Siin sitä on mattoo rullal ja kalikoita pinos pyöriin rattais aimo verran!

Sitä mie sit juohuin miettimää, jot mitä tää tämmöne katteus vaikuttaa.  Kyllähä se tietyst saapi aikaa sen, et sitä katteuven kohetta harmittaa ja välist masentaakii tuo tuommone.  Enite se, miust tuntuu, syöpi kuitenkii sitä, joka käyttää ommaa energiaasa, aikaasa ja vaivojaasa kadehtimisee ja sen miettimissee, et mite sen toisen sais epäonnistummaa tai mite sen elämää vois ees vähä hankaloittaa, ettei se nyt iha liikoi ihestääsä luulis.  Aattele, jos kaike tuon energian ja muun käyttäiskii oman ihteesä kehittämisee, omien toimieesa edistämissee ja muuhu semmosee rakentavvaa, ni mihi sitä oikei kadehtija yltäisikkää!  Kaiken ajan tuhlaamise lisäksi kadehtimisel on se paha taipumus, et se myrkyttää kadehtijan mieltä muutenkii, saap ajatukset kääntymää ja vääristymmää.  Pahinta katteus onkii siis sitte kadehtijalle ihellee.

Monta kertaa sanotaa sille, joka on katteuven kohteena, et nouse sie vaa sen yläpuolelle.  Se on välist helpommi sanottu ko tehty.  Mut vaik se joskus tuntuiskii mahottomalle ja katteus ja pahansuopuus alkais masentaa, ni kuitenkii, se yläpuolelle nousemine, se se on kaikkei paras keino selvitä täst assiist.  Pittää yrittää vaa olla huomioimatta kateutta, tehä omat hommaasa nii hyvi ku ossaa ja sitkiist seurata sitä ommaa polkujaasa.  Muutaha siin ei maha, silviisii se kuitenkii on.

Yks pohjalaine, viisas mies sano miule kerra: ”Kateus on ansaattava, sääliä saa ilmaaseksikin”.  Se on olt miun mieheinkii motto aina. Ja silviisiihä se assii on.  Voispaha tuosta aatella sitte niinkii, että ne, joita kadehittaa, ovat ihan melkosen rikkaita, ku ovat ”ansaanneet” niin paljo kateutta!

Lähetääpähä nyt kaik tästä ansaitsemmaa!  Yritettää parhaamma, joka ikine! Muistetaa, jot "karavaani kulkoo ja koirat haukkuu!"

toivoo Eukko-Virve