Mie olin tuos heti vuuven ensimmäisel viikol radios mukana
uus-vanhan ohjelma, elikkä karjalaisen kahvipöydän, teossa. Meit ol siel kolme suulasta tarinoijaa
toimittajan lisäks. Yksi noist muista
otti yhes vaihees tarinointii esille tään karjalaisen katteuven, mite se on
välil kaiken syövää ja voimii kuluttavvaa.
Kateutta ja sen ilmenemistä on kuitenkii erilaista. Lähetääpäs nyt vaik Länsi-Suomest. Pohjanmaalla ku jokkuu isäntä rakentaa
viljasiilon tai ostaa uuven raktorin pellon laitaa puksuttammaan, ni joha se
naapuri päättää, jot mie taijankii tästä pistää vähä paremmaks; hää rakentaa
puoltoist kertaa isomman siilon ja ostaa puoltoist kertaa isomman
raktorin. En mie tiijä, onk hää
katteutta vai onk hää pohjalaista uhoa, joka tapauksessa, ol hää mitä
tahtojaa, saapi se kuitenkii aikaa jottai rakentavvaa, ku toine yrittää
viel kahta kauhiammi.
No tullaaha vähä ittää päi.
Siin Suome keskipaikkeil ja vielä iha Kymenlaaksossakkii ko huomataa,
jot jokkuu rupiaa menestymmää, ni katteus ja ylpeys männööt siin vähä sekasii;
toiseksee toise menestys vähä kirpasee, mut kuitenkii olla kaik ylpeitä, jot
meilt on kuulkaa tämmönekkii menestyjä kotosii.
Ja sit ruvetaa miettimää, jot mitehä mie voisi hyötyy kanssa tuost toise
menestyksestä, oisko jottai semmosta,
jota mie voisin siin sivus tehä ja tätä assiita hyödyntää. Tämmönekkii suhtautumine on jotensakkii
tietyllä taval rakentavvaa.
No ka, tullaaha sit tänne Etelä-Karjalaa. Naapuril tai muute vaa puoltutul tai tutun
tutun tutul on alkant männä mukavast ja asiat sujjuu. Eihä se käy laatuu! Tääl ajatellaan, jot jos en mie ossaa tahi oo
saant samanmmoisii asioita aikaseks, ni ei sitä tarvii tuon toisenkaa
saaha. Ja sit alkaa se maton nyhtämine
jalkoi alta, paha puhumine, kirjottamine lehtiin yleisöosastoille, nimettömmii
puheluihe soittamine tuntemattomast numerost, tai mikä se sit kellekkii sattuu
se omin keino olemaa. Siin sitä on
mattoo rullal ja kalikoita pinos pyöriin rattais aimo verran!
Sitä mie sit juohuin miettimää, jot mitä tää tämmöne katteus
vaikuttaa. Kyllähä se tietyst saapi
aikaa sen, et sitä katteuven kohetta harmittaa ja välist masentaakii tuo
tuommone. Enite se, miust tuntuu, syöpi
kuitenkii sitä, joka käyttää ommaa energiaasa, aikaasa ja vaivojaasa
kadehtimisee ja sen miettimissee, et mite sen toisen sais epäonnistummaa tai mite sen elämää vois ees vähä hankaloittaa, ettei
se nyt iha liikoi ihestääsä luulis.
Aattele, jos kaike tuon energian ja muun käyttäiskii oman ihteesä
kehittämisee, omien toimieesa edistämissee ja muuhu semmosee rakentavvaa, ni
mihi sitä oikei kadehtija yltäisikkää!
Kaiken ajan tuhlaamise lisäksi kadehtimisel on se paha taipumus, et se myrkyttää
kadehtijan mieltä muutenkii, saap ajatukset kääntymää ja vääristymmää. Pahinta katteus onkii siis sitte kadehtijalle
ihellee.
Monta kertaa sanotaa sille, joka on katteuven kohteena, et
nouse sie vaa sen yläpuolelle. Se on
välist helpommi sanottu ko tehty. Mut
vaik se joskus tuntuiskii mahottomalle ja katteus ja pahansuopuus alkais
masentaa, ni kuitenkii, se yläpuolelle nousemine, se se on kaikkei paras keino
selvitä täst assiist. Pittää yrittää vaa
olla huomioimatta kateutta, tehä omat hommaasa nii hyvi ku ossaa ja sitkiist
seurata sitä ommaa polkujaasa. Muutaha
siin ei maha, silviisii se kuitenkii on.
Yks pohjalaine, viisas mies sano miule kerra: ”Kateus on
ansaattava, sääliä saa ilmaaseksikin”. Se on olt miun mieheinkii motto aina. Ja silviisiihä se assii on.
Voispaha tuosta aatella sitte niinkii, että ne, joita kadehittaa, ovat
ihan melkosen rikkaita, ku ovat ”ansaanneet” niin paljo kateutta!
Lähetääpähä nyt kaik tästä ansaitsemmaa! Yritettää parhaamma, joka ikine! Muistetaa, jot "karavaani kulkoo ja koirat haukkuu!"
toivoo Eukko-Virve
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti