Mie löysin komeroita siivotessai 35 vuotta vanhan MEK:in
julkaisun, joka käsittää kokonaisuuvessaan Imatralla vuonna 1979 pijetyn
Kaakkois-Suomen kulttuurimatkailun seminaarin, ”Mitä kulttuuri tarjoaa
matkailulle”, alustukset, loppupäätelmän ja asetetun työryhmän muistion.
Alkuu on Kauko V. Niinisalo alustant aiheesta
”Kulttuurimatkailu – mitä se on?”
Määritelmii jälkee hää toteaa, et kulttuuritekijöil on aina olt
matkailus iso merkitys. Sit hää toteaa
et Suomes on varsikii 60-luvult lähtiin puhuttu korostetusti matkailusta vaa
talouvelliset kannalt ja painotettu matkailuu elinkeinona, mutta että nyt (siis
vuonna 1979) pitäs entistä enemmä ruveta korostammaa matkailun sosiaalista,
kasvatuksellista, sivistyksellistä, kansallista ja kansainvälistä aspektii,
jossa kulttuurin merkitys on erityise korostunt. No nyt jos muistellaa viime aikoi, ni kappas
vaa, samal viisii haastetaa taas; kulttuurin merkitys pitäs matkailus huomioija
enemmä. Täs kohtaa minnuu meinas ruveta turhauttammaa! Jos tätä assiita ei 35 vuojes ole pystytty
hoitamaa, ni mite pitkä aika tähä pittää oikee käyttää? Sanoja ja puhetta pijetää, mut se paljo
puhuttu konkretia huutaa vieläkii vissii aika paljo poissaolollaa! Vai piileekö se ongelman ydin tässä
Niinisalon toteamuksessa: ”Kulttuurimatkailu vaatii jossakin määrässä
syvällisempää paneutumista asioihin, mielenkiintoa ja harrastusta…” Jos myö ei sitte lopultakkaa vaa kehata, vaa
kokkeillaa, mist se aita olis mahollisimma matala. Niinisalo jatkaa: ”On aika yllättävää, että
monet suomalaiset suhtautuvat vähättelevästi omaan matkailutarjontaamme ja
omiin matkailumahdollisuuksiimme ja että usealta suomalaiselta kotimaa jää jopa
kokoelämäksi lähes tuntemattomaksi.” Ja
viel: ”Unohtaa ei sovi, että kulttuurin ohjaamisella matkailua palvelemaan on
myös suuri taloudellinen vaikutus.
Vaikka saattaakin tuntua kovin arkipäiväiseltä, on todettava, että
kulttuuri matkailun palveluksessa tuo tuloja ja juuri matkailun varassa voivat
monet kulttuuripalvelukset elää.”
Toine alustaja on olt ylijohtaja Olavi Syrjänen. Hää on omas puhheenvuorossaasa pohtint
kulttuurimatkailun valtakunnallista merkitystä.
Hää luettelloo kulttuurikohteita, esihistoriallisii nähtävyyksii,
kulttuurihistoriaa, ohjelmapalveluita, musiikkii, karjalaista perinnettä,
arkkitehtuurii ja toteaapi lopuksi: ”Oleskelupaikkakunnalla voi olla
mielenkiintoisia kulttuuritilaisuuksia, jotka voivat antaa mahdollisuuden
tutustua paikkakunnan kehitykseen ja ihmisiin.
Ne täydentävät sopivalla tavalla matkailua. Virkistymiseen kuuluu ruumiillisen levon ja
ruumiin kunnon hoitamisen ohella tärkeänä ja keskeisenä asiana henkisen minän
vahvistaminen ja kehittäminen. Kulttuuri
avartaa näkemyksiä ja auttaa ymmärtämään toisia ihmisiä ja uusia asioita.”
Sven Hirn on haastant ja niputtant seminaaris yhtee Imatran
matkailuperinnettä hyvinkii ansiokkaast ja Veikko Talvi on pohdiskelt
”Kaakkois-Suomen historian tarjoamia mahdollisuuksia matkailulle”. Hää on ihmetelt muun muas, mite eivät
Kymenlaakso ja Etelä-Karjala ole kehittänneet mittää yhteistä
teollisuushistorijjaa liittyvää matkailutuotetta tai –tuotteita, ku näil
seuvuil kuitenkii teollsuus on olt aikoin saatos aika vahvas asemas kaikkine
sen tuomine lisäilmiöinee. Sammaa
kohtalonyhteyttä hää on näht rajankäyntilöist aiheutuneista merkkilöistä;
linnoituksista, salpalinjasta, kanavista.
Häne alustustaa lukiessain minnuu rupes huvittammaa! Ei se alustus vaa se, et mie oon sillo tällö
höyrynt justiisa samast asiasta: minkätähe myö ei tääl hyödynnetä ja
tuotteisteta matkailullisest tätä linnotusten ketjuu! Mie en siis oo olt mitenkää uuvistusmieline
vaan ikkää ku tallant aika pitkält jälkijättösest täs assiis! Mut siltikii, vielkii enemmä minnuu nyt
ihmetyttää, jot minkätähe näitä asioita ei sittenkää ole sen enempää
hyödynnetty, ku niistä on kuitenkii haastettu näköjää jo vuoskymmenii sitte?
Erityisen kiinnostava ja varmastikkii raikas puhheenvuoro on
seminaaris olt edesmenneel kirjailija Hilja Valtosella. Hää on puhunt aiheesta ”Eteläkarjalaisia
tarinoita matkailun hyväksi”. Nythä tää
tarinoihen hyödyntämine on keksitty ikkää ku iha uutena ilmiönä ja tarinoihen
tuotteistamisest puhutaa taas. Onha siin
uutta tietyst tuo tuotteistamis –sana. Tässäpä
nyt kuitekii muutama ote Hilja Valtosen alustuksesta: ”Entäs sitten, jos eri
paikkakunnat yhteistuumin järjestäisivät kesäisin kuutostien varrella ”Viikko
Karjalan tien varrella” –tempauksen. Tai
mikä nimi tempaukselle keksittäisiinkin, kunhan se olisi vetävä. Kokeiltaisiin ensin yhdellä viikolla eli
kerran kesässä. jos toimenpide onnistuisi niin sitten pari kolme viikkoa. Jos kyllästyttäisi, pidettäisiin viikko vain
joka toinen tai kolmas tai neljäs vuosi.” Sit hää luettelloo jo melkei toimivan
systeemin, mite tälläne viikko voitaisii rakentaa, mis viettää mikäkii
aika. Ja sit hää toteaa: ”Myönnän, että
suunnitelma on vaikea toteuttaa, jollei saada asiaan innostunutta johtajaa ja
suunnittelijaa, joka saisi kunnat syttymään ja panemaan töpinäksi”. ”Lyökää vain viisaat päänne yhteen ja pankaa
töpinäksi! Yrittänyttä ei laiteta!” hää
päättää puhheenvuoroosa.
Seminaaris on käytetty monen monta ansiokasta puheenvuoroo
mm. käsityöperinteen hyödyntämisestä, samoin ku paikallisperinteenkii. Ruokaperinne ja –kulttuuri, linnoitukset,
rakennukset, museot, taidepalvelut, luonto ja siihe liittyvä kulttuuriperinne,
kaikkii on pohdiskeltu, makusteltu, pyöritelty ja avattu keskustelulle! Sit hyö ovat vielä pohtineet, mite maakuntatasol
voitaisii matkailuu kehittää, entä kuntatasol ja vielä jopa yhdistystasol.
Mahottoman perusteelline seminaari on siis 35 vuotta sitte
Imatralla pijetty, kaikelt maholliselt kantilt asioita kerrottu, keskusteltu,
tutkailtu ja pohdittu niihe kehittämistä edellee.
Miulle tul noita tekstilöitä lukiessa semmone, mite se nyt
hienost sanotaa, déja vu –ilmiö; iha niiko mie oisin iha vastsillää olt
seminaaris tai jossai muus tilaisuuves, jos haastettii melkei samoist asioist
ja melkei samal viisiikii. Sanoja ja
käsitteitä ollaa vähä tietyst muutettu ihtiää hämätäksee, et niiko muka oltais
viisaampii ko nuo aiemmat sukupolvet ovat näitä asioita pohtiessaa olleet. Siithä mie rupesin miettimää, että mikähä on
muuttunt 35 vuojessa? Eipähä paljo
mikkää. Eikä ainakaa se näköjää, et osattais ottaa oppii jo tehyst työst ja
tehyist suunnitelmista vaa jokkaise, miunkii, pittää edelleenkii keksii sitä
sammaa pyörää uuvelleen.
Vaa aikain pohittuain mie tajusin, mikä on muuttunt:
innostus ja tulevaisuuven usko. Kylhä
toki vieläkii innostuttaa asioihe kehittämisest, mut taustal taitaa usein olla
kuitenkii semmone aatos, et eihä nää rahat riitä, eihä tähä löyvy kuitekaa
käytännön tekijöitä, hankkee jälkee kaik unohettaa kuitenkii. Kukkaa ei oikei ennää järjestä tälläsii
seminaariloitakaa, kukkaa ei ota kehittämisen etteenpäin viemisest sen
suurempaa vastuuta, eikä siihe taija oikee ennää miltää taholt löytyy säästöje
kurimukses rahhaakaa.
Mut kuulkaaha: meil on iha mahtava kotiseutu, tää koko
Etelä-Karjala ja Kaakkois-Suomi! Meil on
hirviäst näytettävvää ja tarinoita kerrottavan!
Meil on ikiaikaset vieraanvarasuuven perinteet! Meijä vanhemmat ovat osanneet ottaa vieraat
vastaa ja toivottaa heijät aidost tervetulleeks ja nii osataa myökii. Ei meijä tarvii tääl mittää hirmusii rakentaa
vaa esitellää ylpiäst sitä, mitä meil jo on: kaunista luontoo, hienoi
nähtävyyksii, korkiatasosta kulttuuritarjontaa, monipuolisii, kaikenlaisii
tapahtummii. Puhetta on piisant iha
tarpeeks, nyt on kuulkaas meil se tekojen aika!
Kahotaaha, ku myö kaik yhes saahaa vieraat viihtymää silviisii, etteivät
hyö kottiisa meinaa ennää kaivatakkaa!
Ollaa silviisii, niiko karjalaiset ossaavat olla parhaimmillaa: aitoi,
välittömmii, ilosii, tulevaisuuvenuskosii, laulavii, leikkisii ja haastavaisii!
Ja nyt mie haastan teijät kaik: ilmottakkaaha miule, mikä on teijän mielest Etelä-Karjalas semmone assii, jonka työ haluaisitta esitellä vieraalle tai joho työ haluaisitta tutustuu? Onks se jokkuu tapahtuma, taidelaitos, muu nähtävyys, luontokohde, näkymä, maisema, ilmapiiri, ruoka, tapa, tekeminen..... Mie jään mielenkiinnol oottamaa, tullooks miule viestilöitä!
Eukko-Virve
